Mitä lajia minä olen

Elää niin kuin kasvi minä tahtoisin,

niin kuin puu vain kasvaa ja miettiä,

olla koko ajan alttiina ilmoille ja vuodenajoille,

tähtitaivaalle ja kuulle,

sateelle, tuulelle ja hallalle,

lumelle ja pakkaselle -

Katotta minä tahtoisin kyetä elämään

ja seinittä –

Ottakaa minut joukkoonne.

Sallikaa minun aloittaa olemalla maata,

antakaa minun kokea mitä minusta tulee,

millaisena alan itää,

mitä lajia olen.

-Eeva Kilpi-

Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Naapurin tytöltäkö mallin kysyt,

naapurin tytöllä on oma tausta ja olot.

Sait toiset perintötekijät,

suunnista niiden mukaan,

oma lukunsa on jokainen,

oman biologiansa, psykologiansa, sosiologiansa

kolmiyhteisyys itse kukin.

Tutkimusta voi tehdä ryhmätyönä,

ihmiskuvausta ei,

ja näytelmässä johon jouduit

saat ihmiskuvasi tehdä yksin,

hyvin, hirveän yksin.

Älä yritä miellyttää muita,

hukut muiden virtaan,

joskus ajastaan jäljessä oleva

voi olla edellä aikaansa.

Pahinta mitä ihminen itselleen teki

on että hän väärensi itsensä.

Aina on oltava niitä joiden päälle saa sylkeä:

punikit, juutalaiset, romanit,

nyt tuli individualistin vuoro.

Ei yksi voi olla niinkuin kaikki,

eivät useimmat kaikistakaan ole

vaikka luulevat olevansa

tullakseen hyväksytyiksi.

Älä mene sukupuolten välisiin sotiin,

ole ihmisen puolella,

rakkauteen kuuluu ystävyys,

ystävyyteen rakkaus,

eikä kukaan ole niin vahva astia kuin luullaan,

ei lapsi, ei mies, ei nainen.

Meille annettiin tunto mielen sormenpäihin,

se on annettava eteenpäin:

ainoa silta toiseen ihmiseen

on virittyminen toisen mukaan.

Kun lapsen saat, katso malli sieltä

missä vaisto vielä on tallella,

katso lintua, kissaa, oravaa.

Ihminen, luonnosta vieraantunut,

puhuu toisin kuin tietää,

hänen on paha olla.

Mutta ihmisen poikasella on ohut iho,

ei höyheniä, ei karvaa,

se tarvitsee suojaa, suojaa, suojaa.

Ei elämäntaitoa voi opettaa,

se on opeteltava itse

hitaina hitaina vuosina,

ja kun jotain luulet oppineesi,

vuodet käyvät lentämään.

Kai se on niin tarkoitettu:

juuri kun vieras alkaa viihtyä,

tulee hyvästelyn aika.

Elämä toteutuu meissä,

nainen työssä ja lapsissa,

ei kenenkään tarvitse lähteä

itseään toteuttamaan.

Paljoa et tarvitse:

hiljaisuuden, luonnon, lähimmäiset,

järjestys on tämä

jotta luopuminen helpottuisi.

Kysy hiljaisuudelta itseäsi,

kysy vielä sittenkin kun olet kyselemisestä uupunut,

se vastaa kyllä kun maltat odottaa,

joskus vuosien,

joskus vuosikymmenien perästä.

-Helena Anhava-

Tie

Jeesus sanoo olevansa ”tie, totuus ja elämä”. Hienoja sanoja, mutta itselleni ne eivät aina tunnu tai ole tuntuneet todelta. Valon ja selkeyden sijasta olen useasti tuntenut eläväni pimeydessä ja kaaoksessa.

Lähestyn teemaa jälleen lukemani kirjan sivuilta käsin (kuinka omaperäistä, enkä edes toista itseäni, heh...) Sain vihdoin luettua läpi ystäväni suositteleman Owe Wikströmin teoksen ”Häikäisevä pimeys - Näkökulmia hengelliseen ohjaukseen”. Että kannattiko? Siitä seuraavassa.

Wikström kirjoittaa koskettavasti hengellisestä yöstä, joka heijastelee kaikkeen elämään. Monesti kuulee myös puhuttavan erämaista, mikä sekin on minusta osuva ilmaisu. Pimeydessä ihminen kaipaa vastauksia, rohkaisua ja lohdutusta, mutta juuri silloin saattaa iskeä epäilys, onko koko Jumalaa edes olemassa. Onko Hän sittenkin vain jokin joulupukkiin verrattava satuolento ja Raamattukin silkkaa kusetusta? Ja jos ei tohdi epäillä näin isoja asioita, ainakin helposti kyseenalaistaa oman ihmisyytensä ja kyvykkyytensä elää siivosti täällä Telluksella.

Kuitenkin, Wikström kirjoittaa: ”Se, mikä inhimillisesti katsoen vaikuttaa tyhjyydeltä, epäilykseltä ja eksistentiaaliselta levottomuudelta, johtaa Jumalan perimmäiseen puhutteluun. Kaipaus on merkki kaivatun läsnäolosta. --- Ennemmin tai myöhemmin pyhyyden valo, ehdoton hyvyys ja totuus sekä suuri kauneus häikäisevät ihmisen tässä pimeydessä. Mutta valo ei syty hänen omien ponnistustensa, hyveiden harjoittamisen tai terävän ajattelukykynsä ansiosta. Se vuodatetaan ihmisen ylitse lahjana. Tämä pysyy salaperäisenä arvoituksena, mysteerin voimana. Tie valoon kulkee pimeän yrttitarhan läpi.” Olisiko näin?

En millään tavoin koe ihailevani kärsimystä, mutta myönnän, että meillä kristityillä ehkä on taipumus siihen. Ellei kärsimysten korostamisella ja vertailemisella suoranaisesti haeta K-plussapisteitä Jumalalta, niin ainakin muiden uskovien hyväksyntää. Itse haluaisin uskoa siihen, ettei kenellekään anneta liian suuria taakkoja kannettavaksi ja että Jumala tietää ihmisten voimavarat. Entä ne, jotka päätyivät itse päättämään päivänsä? Tai ne, jotka yrittävät vuosikymmeniä löytää Jumalasta edes murusen, ovat vilpittömiä etsinnässään eivätkä silti saa vastauksia – eivät edes pientä armon pilkahdusta? Jos jollain on näihin muistakin vastauksia kuin että Jumalaa ei ole olemassa, kertokoon. Itse en osaa vastata.

Usko on minulle monella tapaa käsittämätöntä ja täynnä mysteereitä, ja silti en voi olla uskomatta. Tiedän ihmisiä, joiden mielestä Jumala ei voi olla olemassa, koska Hän ei ilmoita itsestään tarpeeksi. Ehkä meidän ei ole hyväksikään tietää enempää?

Jottei löpinäni menisi epäoleellisuuksiin, palaan vielä Wikströmin kiintoisaan näkemykseen hengellisestä tiestä, jolla on seitsemän etappia.

Aluksi on Kaipaus. Yleensä se nousee pintaan vaikeina ja levottomina aikoina, jolloin ihminen miettii elämän katoavaisuutta ja on polvillaan sen haurauden edessä. Kaipaus on hengellisessä perinteessä tulkittu Jumalan hienovaraiseksi ja salaperäiseksi kutsuksi, jota saattaa seurata etsikkoaika.

Kaipausta seuraa Esimaku. Ihminen tulee Jumalan ”hipaisemaksi” ja alkaa ehkä ymmärtää jotain armosta. Jumalan todellisuus alkaa tulla ilmi. Monet ihmiset tarttuvat näihin kokemuksiin, vaikka heidän tulisi kasvaa seuraavaan pisteeseen, joka on...

Parannus. Tämä sana herättää itsessäni ajoittain suurta ahdistusta, ja ehkä hyvä niin. Olen kasvanut viidesläisessä herästysliikkeessä ja kokenut osan sen tarjoamista opetuksista (kuten itsensäruoskintaparannusmantrat) jarruna hengelliselle kasvulleni. Olenkin yrittänyt lähestyä asiaa Paavalin tavoin, mielestäni pehmeämmällä tavalla: vaikka kuinka tahtoisin, en kykene tekemään sitä hyvää, mitä tahtoisin. Tämä on äärimmäisen kipeä ja nöyryyttävä asia omaan kykenevyyteensä uskovalle ihmiselle, mutta lopulta se tuntuu vapauttavan. Tämä on siis oma kokemukseni, eikä Wikströmkään tunnu eri mieltä olevan, koska parannusta seuraa...

Armo. Ihminen on tyrmistynyt siitä, että hän saa kaiken niin ”helpolla”. Vapaus onkin ilmaista! Armo synnyttää kiitollisuutta ja rauhaa. Enää ei tarvitse pinnistellä. Tämän ihanan vaiheen jälkeen seuraakin usein hämmennys, kun tullaan seuraavaan vaiheeseen.

Tulee Yö, joka muistuttaa Kaipaksesta tuttua ulkopuolisuuden tunnetta. Jumala tuntuu vaikenevan. Liturgia tuntuu vieraalta, suorastaan teeskentelyltä ja samanuskoiset voidaan kokea ikävystyttävinä ja heihin halutaan ehkä pesäeroa. Tunteet sahaavat ehkä ylös alas. Tämäkään ei onneksi kestä Wikströmin mukaan ikuisesti.

Valo! Joillekin se tulee lähes huomaamatta, toisille kuin tyyni aamu ja kolmansille yllättäen. Oma ”valokokemukseni” keväällä 2009 oli kuin uudestisyntyminen. Koin saaneeni uuden mahdollisuuden. Aloin nähdä kaiken eri perspektiivistä ja löysin ruokavalion – tai oikeastaan kokonaisen elämäntavan – jonka avulla olen saanut niskaotteen kroonisesta sairaudestani. Olemukseni muuttui. Hymy palasi kasvoilleni. Ja ennen kaikkea rauha ja luottamus asettuivat uudelleen sydänalaani.

Vaikka moni hengellisen tien kulkija varmasti jäisi enemmän kuin mielellään lillumaan Valon vaniljakylpyyn, tien on jatkuttava tai kasvu tyrehtyy. Valosta alkaa nimittäin todellinen Vaellus. Siihen liittyy vakuuttuneisuus Jumalan olemassaolosta ja varjeluksesta myös vaikeina aikoina, ja mikä ihmeellisintä, Valo jää hehkumaan vaeltajaan, vaikkei aina siltä tuntuisikaan, kunhan sitä muistaa ruokkia Sanalla, sakramenteilla ja ystävyydellä.

Monet ihmiset kulkevat hengellisen tien useamman kerran elämässään. Itse koen nyt käyneeni läpi ensimmäisen kierroksen, vaikken olekaan siitä aivan varma. :) Vieläkin jaksan ihmetellä, kuinka nopeasti kaikki on käynyt. Nyt toivoisinkin, että elämä voisi hieman seestyä ja aallokkoja voisi seurata rakentavampi kausi. En enää pelkää vastoinkäymisiä. Nyt sitä paitsi tiedän, että hengellisessä ohjauksessa on olemassa tällainenkin Tien käsite. Kun seuraavan kerran löydän itseni Kaipauksesta ja Esimausta, tiedän mistä on kyse.

Wikströmin ilmaisussa on muuten paljon samanalista lempeää isällisyyttä kuin erään kestosuosikkini, Voitto Viron, teksteissä. Viron tuotantoon – ainakin hänen pääteokseensa – tulen takuulla palaamaan hyvinkin pian. Sitä odotellessa kannattaa lukea Wikström vaikka kannesta kanteen (ja muutkin hänen kirjansa).