Uskonto tappaa - pelasta itsesi!

Maailmanrauhaa, rakkautta, parantumista, yhteyttä, jakamista, välittämistä, tietoisuuden tason nostamista, maailmankaikkeuden ymmärtämistä... Muun muassa nämä ainekset tuntuvat kiinnostavan 2000-luvun spirituaaliteettiä etsiviä ihmislapsia. Patavanhoillinen luterilaisuus ja kristillisyys ylipäänsä tuntuu kovin hengettömälle ja selkärangattomalle, kirkon työntekijät piehtaroivat homovihassa eikä byrokratiakoneisto oikeastaan edes toteuta tehtäväänsä eli palvele lähimmäistä ja Jumalaa. Taloudellisesta taantumasta huolimatta (tai juuri sen vuoksi) uskonnollisilla markkinoilla riittää kuitenkin kysyntää ja tarjontaa. Lähdetään siis etsimään totuutta muualta.

Matkaan lähtiessään totuudenetsijä vyöttää itsensä yksilönvapaudella ja universaalilla rakkaudella. Kaikki on minua ja minä olen kaikki, mikrokosmos. Destination everywhere? Riippuu paljon kulkijan taustoista, minkälaiseen porukkaan hän ajautuu ja minkä paikan yhteisössä ottaa. Joistain tulee johtajia, toisista alamaisia, kolmansista jotain siltä väliltä.

Monet etsivät ensin henkisen opettajan l. gurun, jolta toivovat voivansa ammentaa elämänviisautta. Suomessa tunnetuimpia lienevät Äiti Amma ja Maharishi Mahesh Yogi, joilla on ollut varsin kiitettävästi julkisuusarvoa ja monen mielestä vaikuttaa olevan erittäin jees käydä kaulailemassa elävän pyhimyksen kanssa. Tekeehän entinen kulttuuriministerikin niin.

Aina etsintä ei pääty onnellisesti. Uskontojen uhrit ry:n sivuilta löytyy häkellyttäviä tietoja lahkoista ja kulteista, joiden olemassaolosta ei tiennytkään. Eihän ainakaan meillä Suomessa? Minusta jokaisen totuudenetsijän kannattaa tallentaa seuraava lista vaarallisen lahkon tunnuspiirteistä kaaliinsa:

• Johtaja/johtajat ovat aina oikeassa. Hän on arvostelun yläpuolella, koska hän on henkisesti kehittyneempi/Jumalan edustaja. Hänet on pidettävä tyytyväisenä ja käskyjä on aina toteltava.
• Mustavalkoinen maailmankuva: liikkeen opit ovat täydellisiä ja virheettömiä, niitä ei saa arvostella eikä tulkita. Toisenlaiset opit ja ajatukset ovat rappeutuneita ja pahoja. Oma yhteisö edustaa puhtautta, ulkomaailma pahuutta.
• Ota tai jätä -mentaliteetti: jos haluaa kehittyä henkisesti, on hyväksyttävä kaikki, mitä liike tarjoaa.
• Syyllistäminen ja ajattelun kontrollointi: kriittiset ajatukset ovat syntiä ja osoittavat jäsenen olevan hengellisesti kehittymätön. Sama pätee seksuaalisuuteen, tunne-elämään ja yksilöllisiin toiveisiin, mikäli ne poikkeavat ryhmän normeista. Puhdas oppilas ei ajattele omaa etuaan, vain ryhmän tai yhteisön etua.
• Jäsen eristetään ulkomaailmasta: entinen elämä ja ystävyyssuhteet ovat arvottomia. Jos sukulaiset tai vanhat kaverit arvostelevat yhteisöä tai sen oppeja, on parempi välttää heidän seuraansa. Jäsen painostetaan muuttamaan yhteisöön.
• Koskaan ei ehdi olla yksin. Osallistuminen ryhmän toimintoihin on pakollista. Jäsen joutuu alistumaan jatkuviin opin sisäistämiseen tähtääviin keskusteluihin ja luentotilaisuuksiin.
• Käännytystyö on velvollisuus.
• Omaisuus on luovutettava tai testamentattava liikkeelle. Sen toimintaa on tuettava kymmenyksin tms, vaikka ei olisi muita tuloja kuin opintoraha, työttömyyskorvaus tai kansaneläke. Liikkeen hyväksi on tehtävä jatkuvasti työtä ilman palkkaa ja lomapäiviä. Varoja hankitaan laittomasti tai eettisesti arveluttavin keinoin. Kalliita kursseja varten on otettava velkaa.
• Pelottelu: liikkeen hylännyt luopio kohtaa vastoinkäymisiä ja onnettomuuksia, kuoleman jälkeen hän joutuu helvettiin, jälleensyntyy eläimeksi tms. Vain liikkeen sisällä voi pelastua.

Viimeisimpänä esimerkkinä tulee mieleen Hesarin Kuukausiliitteen marraskuinen tapaus Koivuniemi, josta oli aikoinaan juttua myös MOT-ohjelmassa. Vaikka toimittajista löytyykin toisinaan sopuleita, Koivuniemen selittelyvastineen luettuani tulin aika vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä saattaa todellakin olla lahko. Puistattavaa. Toisena esimerkkinä mainittakoon samaisen ohjelman hätyyttelemä Natha-joogakoulu, jonka toiminnan on epäilty kytkeytyvän mm. paritukseen ja pornoon. Yksin MOT:in tutkivan journalistisen tuotoksen pohjalta on paha mennä sanomaan juuta eikä jaata. Joka tapauksessa Nathan taustalta löytyy karmajoogan ajatus epäitsekkäästä muiden palvelusta ja siitä, että hyvillä töillä voi "ostaa" paikan korkeammalla tasolla kiertokulussa.

Tunnen ihmisiä, jotka käyvät ns. healing-illoissa, ja ovat pyytäneet minuakin monesti mukaan. Olen saanut sen käsityksen, että ohjelma koostuu pääasiassa maratonmeditaatiosta, laulusta, tanssista ja vapaamuotoisesta yhdessäolosta, mutta mukaan mahtuu myös erilaisia hoitoja kuten käsien päälle panemista, selvänäkemistä ja erilaisia aura- ja energiahoitoja. Minusta tämä on sikäli mielenkiintoinen ilmiö, että samanlaisia piirteitä löytyy erityisesti karismaattisesta kristillisyydestä, mutta nämä kaksi maailmaa tuntuvat olevan todella etäällä toisistaan. Mielestäni ilmiö kertoo jotain yleistä ihmisyydestä: tarpeesta kuulua joukkoon, kokea yhteyttä ja liittyä johonkin itseä suurempaan. Sanoivat tiedemiehet mitä tahansa, ihminen näyttäisi olevan uskonnollinen olento.

Healing-piirit kytkeytyvät löyhästi raakaruokainnostukseen eli "foodismiin". Muutamat liikkeen keulahahmot ovat julkisesti julistautuneet ns. valotyöntekijöiksi. Vad menar det? Ainakin he katsovat päässeensä käsiksi jonkinlaiseen ilmoitukseen, joka velvoittaa heitä levittämään sanomaansa. Ihmiötä selittää ehkäpä liikkeeseen kuuluvan parantaja/terapeutti Diana Cooperin kirjan esittelypätkä:

"Meille on kerrottu, että jos olemme valmiit, tapahtuu asteittainen, nopeutettu herääminen, kun ihmisten värähtelytaajuus kohoaa. Tämä riippuu kaikista ihmisistä, minkä vuoksi valotyötä tekevien on tärkeää keskittyä hyvään ja pitää kirkkaana mielessään visio Kultaisen Atlantiksen ajan paluusta. Monet ennustukset ovat esittäneet varsin haasteellisia näkymiä, jotka meidän on parasta jättää omaan arvoonsa ja keskittyä pikemminkin tarjolla oleviin ihaniin mahdollisuuksiin." 

Toinen asiaa valaiseva sivusto löytyi täältä:

"Valotyöntekijät ovat sieluja, joilla on voimakas sisäinen halu levittää valoa (tietoa, vapautta ja itsensä rakastamista) maan päällä. He tuntevat sen omaksi tehtäväkseen. He tuntevat usein vetoa henkisyyteen ja jonkinlaiseen terapiatyöhön.

Syvästi tuntemansa tehtävän takia valotyöntekijät vaikuttavat usein erilaisilta kuin muut ihmiset. Elämä haastaa heitä löytämään omat ainutlaatuiset polkunsa, koska he kokevat matkallaan erilaisia esteitä. Valotyöntekijät ovat lähes aina yksineläjiä, jotka eivät sovi kiinteisiin sosiaalisiin rakenteisiin."

 

Samaan kategoriaan kuulunee myös suomalaissyntyinen Leija Turunen (älä vaivaudu, jos amerikkalainen tekopirteys saa niskavillasi pystyyn!) sekä ex-tangokuningatar Kirsi Ranto, jonka Deepthi-blogissa on vahva hengellinen lataus. Ranto kuuluu ammalaisiin ja viesti vaikuttaa vahvasti olevan se, että ihmisten täytyy herätä ja alkaa levittää valon sanomaa, uskoa enkeleihin ja tulla kuuntelemaan Rannon joulukonserttia kirkkoon. En yhtään ihmettele, jos ihmiset ovat vähän ihmeissään tällaisista touhuista. Kristinusko ja new age sekoittuvat toisiinsa, ja mieleen nousee enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Puhuuhan Jeesuskin siitä, että hänen seuraajansa ovat maailman valo. Miten tämä valonlähettiläiden joukko eroaisi Nasaretin miehen seuraajista?

Kyselen. Hämmästelen. Välillä hermostun, kun en jo saa vastauksia. Ja sitten muistan taas oman paikkani tässä maailmassa ja saan rauhan. Mitä pitempään olen kulkenut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että uskonnollinen ilmapiiri tuhoaa elämän, koska se pakottaa ihmisen pelastamaan itsensä tekemällä hyviä tekoja, uhraamaan, palvomaan ja kadottamaan egonsa ja identiteettinsä. Huh! Ihme jos ei siinä ristipaineessa uuvu ja masennu.

Mielettömintä on kuitenkin itselleni se, että kaikista epäilyistään huolimatta saa turvautua Jumalan rauhaan ja armoon, ja jättää kysymyksensä Hänelle. "Vastaukset elävät vain hetken; kysymykset tulvat aina uudestaan."

(Matkani varrella olen kokenut rohkaisevina tämän Stanley Petrowskin sivuston sekä seuraavat kirjat: Rabi Maharajin Gurun kuolema ja Pekka Yrjänä Hiltusen kirjat)

Pyhästä, uudesta ajasta ja armosta

Luen parhaillaan kahta hyvin erilaista kirjaa: ekoteologi Pauliina Kainulaisen kirjaa Missä sielu lepää ja henkisen kasvun kouluttaja Jaakko Muhosen teosta Tietoisuus ja itsen eheytyminen. Pari ajatusta molempiin liittyen.

Olen nyt ehtinyt Kainulaisen kirjassa kohtaan, jossa puhutaan kristillisessä mystiikassa esiintyvästä pan-en-teistisestä jumalakäsityksestä. Siinä missä panteismillä tarkoitetaan Jumalan olevan yhtä kuin kaikki oleva ja tyhjenevän maailmaan, pan-en-teismin mukaan kaikki on Jumalassa - tai pikemminkin, että Jumala on kaikessa. Luoja on läsnä kaikessa luodussaan, mutta samalla Hän on sen yläpuolella ja tuolla puolen.

Kainulainen kirjoittaa: "Jos Jumala on kaikkialla, niin silloin hänen pyhyytensä läpäisee kaiken luodun ja ihmisen on tunnustettava tämän pyhyyyden vaatimukset... Sitä, mitä ihminen pitää pyhänä, hän lähestyy kunnioituksen, ihmettelyn ja kauhunkin tuntein." Ihminen ei siis saisi turmella luomakuntaa, mikä on yksi ekoteologian pääkäsityksistä. Maa on pyhä ja jokaisella luodulla on paikkansa. On valtava ihme, että mitään ylipäänsä on olemassa. Telluksen tarina voisi olla hyvinkin toisenlainen. Tänne ei ehkä olisi koskaan syntynyt elämää.

Olen viime kesän jälkeen alkanut ottaa selvää, mitä ns. new age -liikkeet ajattelevat maailmansynnystä, olemassaolostamme ja tästä hetkessä, ja Muhosen kirja liittyy tähän projektiin. Vastaan on tullut aika hämmentäviä ihmisiä ja erilaisia maailmankuvia; joku uskoo ikivanhoihin myytteihin, toinen ufoihin ja kolmas Äiti Maahan. Yhteistä tuntuu olevan ainakin jonkinlainen voimakas herätys, eri puolilla maailmaa järjestettävät konferenssit ja niiden ympärille rakentuva "valon kantajien yhteisö".

New age -ihmisten skenaarioista on välillä tullut Klaani-niminen sarja, jota seurasin jonkun aikaa nuorempana. Suosituimpia arveluita lienee, että Maya-kalenterin päättymisvuosi, 2012, tuo jotain mullistavaa tähän maailmaan. Useammalla sivustolla olen törmännyt transsivideoihin, joissa ihmiset itkevät ja nauravat hysteerisesti, ja pitävät näitä tunnetiloja ilmentymänä Äiti Maan kokemasta tuskasta. Usein tällaisen liikkeen jumalakäsitys on panteistinen. Mielenkiintoista, miten hiuksenhieno ero termillä on pan-en-teismin kanssa, ja silti ne ovat täysin eri asioita!

Muhosen kirjaa lukiessa on tullut useampaan otteeseen samanlainen tunne kuin kemian tunnilla: en ymmärrä lukemaani. Tietoisuuden tasojen kuvailu on jotain ihan muuta kuin mitä lukion psykologian kirjat paukuttivat. Olen törmännyt muussakin new age -kirjallisuudessa miltei rituaaliseen puhdistumisen tarpeeseen. Pitäisi hylätä entinen elämä ja ego, joka on kaiken pahan alku ja juuri. Taustalta löytyy näkemys siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Tämä onkin asia, jota olen itsekin miettinyt rippikoulutytöstä lähtien enkä ole vieläkään päässyt tasapainoon sen kanssa: kristillisen näkemyksen mukaan ihminen on Jumalan luoma, mutta langennut; monet muut uskonnot ja ideologiat (kuten humanismi) puolestaan pitävät ihmistä pohjimmiltaan hyvänä ja kehityskelpoisena. Jollekin tämä on varmasti helppo kysymys, mutta itse painiskelen edelleen sen kanssa, ja se on minun tieni. :)

Muhonen puhuu paljon Korkeammasta Tietoisuudesta (sorry, mutta minua jotenkin huvittaa tällainen englannista lainattu tapa kirjoittaa tärkeinä pidetyt asiat isoin kirjaimin): "Korkein Tietoisuus pitää sisällään kaiken. Tajunnan keskus tulisi pysyvästi saada siirrettyä yhä syvemmälle korkeamman tietoisuuden ikuiseen ja ajattomaan rauhaan kohden puhdasta ykseyttä. Tästä hiljaisuudesta käsin ihminen voisi kasvaa ymmärtämään rajattomia mahdollisuuksiaan, kasvaa kokonaisvaltaiseksi uudeksi ihmiseksi, joka eläisi rikasta sisäistä elämää ja ilmentäisi ulkomaailmaan tasapainoa ja ymmärrystä."

Jotkut (humanistiset) koulukunnat väittävät ihmisen olevan mikrokosmos. Viesti kuuluu: "Sinussa on jo kaikki! Tee mitä haluat, kunhan et vahingoita muita." Tietoisuudesta puhuvat ihmiset tuntuvat usein selittävän ihmisen vajavuudet sillä, ettei kyseinen henkilö ole vielä noussut ongelmiensa ja ristiriitojensa yläpuolelle. Hän elää vielä unessa.

Kun etenet Tietoisuuden tasoilla, ongelmasi häviävät. En nyt tahdo vetää yleistäviä johtopäätöksiä vain niiden ihmisten pohjalta, joita olen kohdannut, mutta matkalleni on sattunut Tietoisuus-ihmisiä, joihin ei oikein enää saa inhimillistä kontaktia. He eivät ole kovin halukkaita kuuntelemaan toisen huolia eivätkä tunnu ymmärtävän, että suurin osa ihmisistä elää edelleen "normaalia" elämää. Näistä kohtaamisista seuraa minusta jotain muuta kuin harmoniaa, enkä koe sen olevan pelkästään "valaistumattoman" oma vika.

Kuten olen jossain aiemmin sanonutkin, olen näiden asioiden kanssa vielä alkutaipaleella. Ei minulla ole vastauksia, mutta aavistuksia kylläkin. Viimeisten viiden vuoden aikana olen esimerkiksi huomannut, että armo todella vapauttaa. Saan irrottaa vaatimuksista ja tulla hyväksytyksi juuri näin vajavaisena ja keskeneräisenä kuin nyt olen.

"Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat! Minä annan teille levon." -Jeesus-

Lohdutuksen sanoja

Rakastan tätä Jaakko Löytyn kappaletta. Siinä on uskomatonta lohdutusta!


1. Kaukaa sinua hain. Nyt on pyyntöni vain:
Pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.

2. Omin voimin nyt näin pääse en eteenpäin.
Pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.

3. Kädet lävistetyt ovat lohtuni nyt.
Pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.

4. Kipu sammumaton kerran päättyvä on.
Pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.

Mitä lajia minä olen

Elää niin kuin kasvi minä tahtoisin,

niin kuin puu vain kasvaa ja miettiä,

olla koko ajan alttiina ilmoille ja vuodenajoille,

tähtitaivaalle ja kuulle,

sateelle, tuulelle ja hallalle,

lumelle ja pakkaselle -

Katotta minä tahtoisin kyetä elämään

ja seinittä –

Ottakaa minut joukkoonne.

Sallikaa minun aloittaa olemalla maata,

antakaa minun kokea mitä minusta tulee,

millaisena alan itää,

mitä lajia olen.

-Eeva Kilpi-

Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Naapurin tytöltäkö mallin kysyt,

naapurin tytöllä on oma tausta ja olot.

Sait toiset perintötekijät,

suunnista niiden mukaan,

oma lukunsa on jokainen,

oman biologiansa, psykologiansa, sosiologiansa

kolmiyhteisyys itse kukin.

Tutkimusta voi tehdä ryhmätyönä,

ihmiskuvausta ei,

ja näytelmässä johon jouduit

saat ihmiskuvasi tehdä yksin,

hyvin, hirveän yksin.

Älä yritä miellyttää muita,

hukut muiden virtaan,

joskus ajastaan jäljessä oleva

voi olla edellä aikaansa.

Pahinta mitä ihminen itselleen teki

on että hän väärensi itsensä.

Aina on oltava niitä joiden päälle saa sylkeä:

punikit, juutalaiset, romanit,

nyt tuli individualistin vuoro.

Ei yksi voi olla niinkuin kaikki,

eivät useimmat kaikistakaan ole

vaikka luulevat olevansa

tullakseen hyväksytyiksi.

Älä mene sukupuolten välisiin sotiin,

ole ihmisen puolella,

rakkauteen kuuluu ystävyys,

ystävyyteen rakkaus,

eikä kukaan ole niin vahva astia kuin luullaan,

ei lapsi, ei mies, ei nainen.

Meille annettiin tunto mielen sormenpäihin,

se on annettava eteenpäin:

ainoa silta toiseen ihmiseen

on virittyminen toisen mukaan.

Kun lapsen saat, katso malli sieltä

missä vaisto vielä on tallella,

katso lintua, kissaa, oravaa.

Ihminen, luonnosta vieraantunut,

puhuu toisin kuin tietää,

hänen on paha olla.

Mutta ihmisen poikasella on ohut iho,

ei höyheniä, ei karvaa,

se tarvitsee suojaa, suojaa, suojaa.

Ei elämäntaitoa voi opettaa,

se on opeteltava itse

hitaina hitaina vuosina,

ja kun jotain luulet oppineesi,

vuodet käyvät lentämään.

Kai se on niin tarkoitettu:

juuri kun vieras alkaa viihtyä,

tulee hyvästelyn aika.

Elämä toteutuu meissä,

nainen työssä ja lapsissa,

ei kenenkään tarvitse lähteä

itseään toteuttamaan.

Paljoa et tarvitse:

hiljaisuuden, luonnon, lähimmäiset,

järjestys on tämä

jotta luopuminen helpottuisi.

Kysy hiljaisuudelta itseäsi,

kysy vielä sittenkin kun olet kyselemisestä uupunut,

se vastaa kyllä kun maltat odottaa,

joskus vuosien,

joskus vuosikymmenien perästä.

-Helena Anhava-

Tie

Jeesus sanoo olevansa ”tie, totuus ja elämä”. Hienoja sanoja, mutta itselleni ne eivät aina tunnu tai ole tuntuneet todelta. Valon ja selkeyden sijasta olen useasti tuntenut eläväni pimeydessä ja kaaoksessa.

Lähestyn teemaa jälleen lukemani kirjan sivuilta käsin (kuinka omaperäistä, enkä edes toista itseäni, heh...) Sain vihdoin luettua läpi ystäväni suositteleman Owe Wikströmin teoksen ”Häikäisevä pimeys - Näkökulmia hengelliseen ohjaukseen”. Että kannattiko? Siitä seuraavassa.

Wikström kirjoittaa koskettavasti hengellisestä yöstä, joka heijastelee kaikkeen elämään. Monesti kuulee myös puhuttavan erämaista, mikä sekin on minusta osuva ilmaisu. Pimeydessä ihminen kaipaa vastauksia, rohkaisua ja lohdutusta, mutta juuri silloin saattaa iskeä epäilys, onko koko Jumalaa edes olemassa. Onko Hän sittenkin vain jokin joulupukkiin verrattava satuolento ja Raamattukin silkkaa kusetusta? Ja jos ei tohdi epäillä näin isoja asioita, ainakin helposti kyseenalaistaa oman ihmisyytensä ja kyvykkyytensä elää siivosti täällä Telluksella.

Kuitenkin, Wikström kirjoittaa: ”Se, mikä inhimillisesti katsoen vaikuttaa tyhjyydeltä, epäilykseltä ja eksistentiaaliselta levottomuudelta, johtaa Jumalan perimmäiseen puhutteluun. Kaipaus on merkki kaivatun läsnäolosta. --- Ennemmin tai myöhemmin pyhyyden valo, ehdoton hyvyys ja totuus sekä suuri kauneus häikäisevät ihmisen tässä pimeydessä. Mutta valo ei syty hänen omien ponnistustensa, hyveiden harjoittamisen tai terävän ajattelukykynsä ansiosta. Se vuodatetaan ihmisen ylitse lahjana. Tämä pysyy salaperäisenä arvoituksena, mysteerin voimana. Tie valoon kulkee pimeän yrttitarhan läpi.” Olisiko näin?

En millään tavoin koe ihailevani kärsimystä, mutta myönnän, että meillä kristityillä ehkä on taipumus siihen. Ellei kärsimysten korostamisella ja vertailemisella suoranaisesti haeta K-plussapisteitä Jumalalta, niin ainakin muiden uskovien hyväksyntää. Itse haluaisin uskoa siihen, ettei kenellekään anneta liian suuria taakkoja kannettavaksi ja että Jumala tietää ihmisten voimavarat. Entä ne, jotka päätyivät itse päättämään päivänsä? Tai ne, jotka yrittävät vuosikymmeniä löytää Jumalasta edes murusen, ovat vilpittömiä etsinnässään eivätkä silti saa vastauksia – eivät edes pientä armon pilkahdusta? Jos jollain on näihin muistakin vastauksia kuin että Jumalaa ei ole olemassa, kertokoon. Itse en osaa vastata.

Usko on minulle monella tapaa käsittämätöntä ja täynnä mysteereitä, ja silti en voi olla uskomatta. Tiedän ihmisiä, joiden mielestä Jumala ei voi olla olemassa, koska Hän ei ilmoita itsestään tarpeeksi. Ehkä meidän ei ole hyväksikään tietää enempää?

Jottei löpinäni menisi epäoleellisuuksiin, palaan vielä Wikströmin kiintoisaan näkemykseen hengellisestä tiestä, jolla on seitsemän etappia.

Aluksi on Kaipaus. Yleensä se nousee pintaan vaikeina ja levottomina aikoina, jolloin ihminen miettii elämän katoavaisuutta ja on polvillaan sen haurauden edessä. Kaipaus on hengellisessä perinteessä tulkittu Jumalan hienovaraiseksi ja salaperäiseksi kutsuksi, jota saattaa seurata etsikkoaika.

Kaipausta seuraa Esimaku. Ihminen tulee Jumalan ”hipaisemaksi” ja alkaa ehkä ymmärtää jotain armosta. Jumalan todellisuus alkaa tulla ilmi. Monet ihmiset tarttuvat näihin kokemuksiin, vaikka heidän tulisi kasvaa seuraavaan pisteeseen, joka on...

Parannus. Tämä sana herättää itsessäni ajoittain suurta ahdistusta, ja ehkä hyvä niin. Olen kasvanut viidesläisessä herästysliikkeessä ja kokenut osan sen tarjoamista opetuksista (kuten itsensäruoskintaparannusmantrat) jarruna hengelliselle kasvulleni. Olenkin yrittänyt lähestyä asiaa Paavalin tavoin, mielestäni pehmeämmällä tavalla: vaikka kuinka tahtoisin, en kykene tekemään sitä hyvää, mitä tahtoisin. Tämä on äärimmäisen kipeä ja nöyryyttävä asia omaan kykenevyyteensä uskovalle ihmiselle, mutta lopulta se tuntuu vapauttavan. Tämä on siis oma kokemukseni, eikä Wikströmkään tunnu eri mieltä olevan, koska parannusta seuraa...

Armo. Ihminen on tyrmistynyt siitä, että hän saa kaiken niin ”helpolla”. Vapaus onkin ilmaista! Armo synnyttää kiitollisuutta ja rauhaa. Enää ei tarvitse pinnistellä. Tämän ihanan vaiheen jälkeen seuraakin usein hämmennys, kun tullaan seuraavaan vaiheeseen.

Tulee Yö, joka muistuttaa Kaipaksesta tuttua ulkopuolisuuden tunnetta. Jumala tuntuu vaikenevan. Liturgia tuntuu vieraalta, suorastaan teeskentelyltä ja samanuskoiset voidaan kokea ikävystyttävinä ja heihin halutaan ehkä pesäeroa. Tunteet sahaavat ehkä ylös alas. Tämäkään ei onneksi kestä Wikströmin mukaan ikuisesti.

Valo! Joillekin se tulee lähes huomaamatta, toisille kuin tyyni aamu ja kolmansille yllättäen. Oma ”valokokemukseni” keväällä 2009 oli kuin uudestisyntyminen. Koin saaneeni uuden mahdollisuuden. Aloin nähdä kaiken eri perspektiivistä ja löysin ruokavalion – tai oikeastaan kokonaisen elämäntavan – jonka avulla olen saanut niskaotteen kroonisesta sairaudestani. Olemukseni muuttui. Hymy palasi kasvoilleni. Ja ennen kaikkea rauha ja luottamus asettuivat uudelleen sydänalaani.

Vaikka moni hengellisen tien kulkija varmasti jäisi enemmän kuin mielellään lillumaan Valon vaniljakylpyyn, tien on jatkuttava tai kasvu tyrehtyy. Valosta alkaa nimittäin todellinen Vaellus. Siihen liittyy vakuuttuneisuus Jumalan olemassaolosta ja varjeluksesta myös vaikeina aikoina, ja mikä ihmeellisintä, Valo jää hehkumaan vaeltajaan, vaikkei aina siltä tuntuisikaan, kunhan sitä muistaa ruokkia Sanalla, sakramenteilla ja ystävyydellä.

Monet ihmiset kulkevat hengellisen tien useamman kerran elämässään. Itse koen nyt käyneeni läpi ensimmäisen kierroksen, vaikken olekaan siitä aivan varma. :) Vieläkin jaksan ihmetellä, kuinka nopeasti kaikki on käynyt. Nyt toivoisinkin, että elämä voisi hieman seestyä ja aallokkoja voisi seurata rakentavampi kausi. En enää pelkää vastoinkäymisiä. Nyt sitä paitsi tiedän, että hengellisessä ohjauksessa on olemassa tällainenkin Tien käsite. Kun seuraavan kerran löydän itseni Kaipauksesta ja Esimausta, tiedän mistä on kyse.

Wikströmin ilmaisussa on muuten paljon samanalista lempeää isällisyyttä kuin erään kestosuosikkini, Voitto Viron, teksteissä. Viron tuotantoon – ainakin hänen pääteokseensa – tulen takuulla palaamaan hyvinkin pian. Sitä odotellessa kannattaa lukea Wikström vaikka kannesta kanteen (ja muutkin hänen kirjansa).

Vastauksia?

Ostan paljon kirjoja kirpputoreilta ja antikvariaateista. Yksi niistä oli kalifornialaisen pastori Rick Warrenin ”Vastauksia vaikeisiin kysymyksiin”. Törmäsin mieheen ensimmäisen kerran ehkä puolitoista vuotta sitten ja viime kesänä uudelleen ”sattumalta” katsoessani Ted.comista jotain hänen pätkäänsä.

Warren todellakin kyselee vaikeita: miten voin saada mielenrauhan, säilyttää luottamukseni kriisissä, käsitellä lannistumisen tunnetta, voittaa masennuksen ja yksinäisyyden – ja miten sain asiani tällaiseen solmuun? Lähestymistavasta huokuu kieltämättä amerikkalainen konservatiivikristillisyys, enkä ajattele itse läheskään kaikesta samalla tavalla, mutta jos liian hengellistämisen suodattaa pois ja ottaa sen hyvän, mitä kirjasta on saatavilla, tämä on mielestäni oikein kelpo teos.

Jaan tässä nyt Warrenin kahdeksan periaatetta, joista itse koen saaneeni jeesiä.

1. Tiedä, kuka olet. Älä ole manipuloitavissa äläkä elä kaksoiselämää. Ole aito äläkä aseta epärealistisia päämääriä.
   Aidot ihmiset tuntuvat vetävän puoleensa tasapainoa, tyytyväisyyttä ja onnea. Aitous vaatii ehkä aluksi huimasti rohkeutta, koska ympäristö ei ole tottunut siihen, että joku sanoo oikeasti, mitä mieltä on. Lisäisin vielä, että etsi intohimoasi! Olen kuuden vuoden tuumailun jälkeen aloittelemassa ravitsemusalan opintoja ja koen nyt vihdoin olevani menossa kohti omaa elämäntehtävääni. Mistä sinä nautit kaikkein eniten, missä olet hyvä ja missä voit päästää todellisen minäsi irti? Milloin koet itsesi tarpeelliseksi?
   
   
2. Omistautuminen. Tiedä kenelle tahdot olla mieleen.
   Kaikkia ei voi miellyttää. Kun yhdelle kumartaa, toiselle pyllistää. Tämän oivaltaminen voi vapauttaa hurjasti energiaa – ja tätä opettelen yhä edelleen myös itse. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa tiettyjen ihmisten ja tahojen lisäksi sitä, että haluan ainakin yrittää elää Luojalleni kunniaksi. (Huh, tuntuipa suorastaan euforisen hyvältä ”tunnustaa” tämä!)
   
   
3. Järjestäytyminen. Tiedä, mihin pyrit ja suunnittele elämääsi, mutta ole joustava. Muuten olet pompoteltavissa.
   Olen viimeiset kaksi vuotta elänyt aikamoista boheemielämää. Viime kesänä oli jonkinlainen taitekohta tässä hippeilyssäni ja ahdistuin kohtuuttomasti esimerkiksi siitä, kannattaako minun nykyisellä elämäntyylilläni ja tulotasollani edes haaveilla omakotitalosta meren rannalla. C'mon, everything's possible!
   
   
4. Keskittyminen. Ota yksi asia kerrallaan. Ole sitkeä.
   Kaikkea ei ole ehkä tarkoitus saada nyt heti, vai mitä? Välillä vaan ihmettelen, missä on se viilipyttymäinen tyyneys ja pitkäjännitteisyys, jota minulla oli vielä lukiossa. Vuodet ovat ehkä tuoneet perspektiiviä siihen, että elämä on todellakin suuria linjoja ja vähemmälläkin pärjää, mutta pajunkuoren kaltaista joustavuutta kaipaisin... Tiedätkö, mistä sitä saisi ostaa?
   
   
5. Jakaminen. Älä tee kaikkea itse.
   Delegoiminen ei ole koskaan helppoa. En ole osannut luottaa siihen, että asiat hoituvat ilman, että olen koko ajan hengittämässä niskaan. Ehkä tämä on jäännettä jostain yläasteen ryhmätyötunneilta? Onneksi tähänkin on tainnut tulla edes jotain perspektiiviä lisää, kun on joutunut tekemisiin vielä paljon itseä perfektionistisempien ihmisten kanssa. Ehkä sitä omaa piponnyöriäkin voisi vähän höllentää... Jakaminen tarkoittaa myös itselleni sitä, ettei panttaa hyviä asioita itsellään. Antaa hyvän kiertää!
   
   
6. Mietiskely/omakohtainen rukous.
   Nykyinen elämäntapa ei suosi pysähtymistä ja hiljentymistä. Toisaalta tällä alueella on myös paljon epätervettä hengellisyyttä niin kristillisillä kuin muidenkin uskontojen ja filosofioiden areenoilla, joten kannatan ehdotonta lempeyttä ja itsen kuuntelua. Usko on pohjimmiltaan syvän, henkilökohtaisen suhteen rakentamista Alkulähteeseen. Itse ainakin kunnioitan syvimmin niitä ihmisiä, jotka osaavat vaalia sisäistä valoaan eivätkä ole jakamassa hengellisiä kokemuksiaan kaikkialle. Valo kyllä paistaa sydämestä, jos sitä siellä on. 
   
   
7. Virkistyminen. Varaa aikaa nauttiaksesi elämästä.
   Täh? Pitääkö tällaisesta vielä oikein erikseen mainita tässä hedonistisessa maailmanajassa? Kyllä pitää! Kuinka moni meistä ajelehtiikaan päivästä toiseen miettimättä sitä, mitä syvimmillään haluaa! Virkistyminen on arjen luksusta. Itselleni se on sitä, että ehdin aamulla siemailla useamman kupillisen teetä, pinkaista keskelle luontoa ja aterioida kiireettömästi hyvässä seurassa.
   
   
8. Syvämuutos. Anna stressisi Kristukselle.
   Tämä kohta saa varmasti muidenkin kuin minun karvani pystyyn. Pitäisikö minun jaksaa luottaa siihen, että kuormani on jo kannettu? Mihin minä jotain Jeesusta tarvitsisin?! Välillä koen, etten ole oppinut mitään, vaikka olen kulkenut tätä tietä jo viisi vuotta ja vaikka elämässäni onkin perusluottamus siihen, että on olemassa minua suurempi.
   Sanottakoon vielä, että näiden viiden vuoden aikana olen ehtinyt allergisoitua kaikenlaiselle henkiselle ja hengelliselle pakottamiselle ja syyllistämiselle, ja varsinkin viimeisten puolentoista vuoden aikana olen kritisoinut ja epäillyt myös omaa leiriäni. Menee nyt kunnon avautumiseksi, mutta olen korviani myöten täynnä arkisten asioiden hengellistämistä ja oikeassa olemista (joka on näyttäytynyt hyvin myös parhaillaan käytävässä homokeskustelussa)! Kaikkein pahimmalta ehkä tuntuu kuitenkin se, että ei-uskovat tuomitsevat edustamani tahon jo ennen kuin ovat tutustuneetkaan minuun. On se jännä. ;)
   
   
   Vaikka et olisi millään tavalla uskonnollinen, suosittelen silti lukemaan tämän kirjan! Saatat yllättyä... :)

Alussa

Tunnen suurta Jumalaa vain vähän,

Hän on juuri minut löytänyt.

Hän hiljaa astui elämääni tähän,

kaikin uusin silmin näen nyt, näen nyt.

Sydän kun auki on

sinne Jeesus tekee asunnon.

Tänään Häneen uskon, näen aamuruskon,

päivä sarastaa.

Uskoa ei synny omin voimin,

ilmaiseksi anova sen saa.

Sitä ansaita ei töin ja toimin,

Jumala sen meille lahjoittaa, lahjoitta.

Sydän kun auki on...

Olin täynnä suurta ahdistusta,

Vapahtajaa hiljaa rukoilin.

Hän sanoi: ”Älä pelkää rangaistusta,

ristillä jo sinut armahdin, armahdin.”

Sydän kun auki on...

Nämä Anna-Mari Kaskisen sanat soljuivat sisälläni tasan viisi vuotta sitten, kun värjöttelin pimenevänä sunnuntai-iltana omassa kalseassa huoneessani, katselin ikkunaan liiskautuneita lumihiutaleita ja ihmettelin, mitä minulle oli tapahtumassa. Olo oli omituisen kevyt ja rauhallinen pitkäaikaisen väsytystaistelun jälkeen ja samalla pelkäsin menettäväni itse- ja elämänhallintani. Olinko tulossa hulluksi? Oliko kaikki vain harhaa, Optista Illuusiota? Joka tapauksessa olin uuden ja tuntemattoman edessä, enkä voinut kontrolloida sitä mitenkään.

Tuo ilta muutti elämääni pysyvämmin, syvemmin ja rajummin kuin olisin osannut arvata. Olin edellisyönä päättänyt jättäytyä Jumalan haltuun ja antaa elämäni valtikan Hänelle. Se oli tähänastisen elämäni suurin päätös.

Sittemmin elämän tuulet ovat tuuppineet välillä lempeämmin, välillä rajummin kohti nykyhetkeä. Tämä on erään nuoren naisen kertomus elämästä sen kaikissa sävyissä; oman itsen, muiden ihmisten ja Jumalan kohtaamisesta – tai ainakin niiden vajavaisesta opettelusta. Välillä läikkyy yli; toisinaan mennään pinnan alle.

Tarkoitukseni ei ole provosoida ketään, vaan tahdon edistää rauhaa, toivoa, rakkautta ja armon kokemusta, mutta tiedän myös, että näihin aihepiireihin liittyvät asiat voivat olla joillekin punainen vaate. En edes halua väittää tietäväni totuutta, koska minulla on vain aavisteluita, ja mielestäni näiden kysymysten äärellä on syytäkin olla nöyrin mielin. Kukaan meistä tuskin voi väittää tietävänsä lopullisen totuuden. ”Kauneinta maailmassa on sananvapaus”, sanoi Diogeneskin. Koitetaan siis elää ihmisiksi. ;)

Olet sydämellisesti tervetullut seuraaman exodustani!